Pitää olla pikkasen pläski

2010-02-04T09:29:00.001+02:00

Eilen katsoin Yle Areenasta ohjelman Tiededokumentti: Olenko normaali? (nimi nosti kyllä karvoja pystyyn). Siinä käsiteltiin tämän hetkisiä kauneusihanteita ja erityisesti laihuuden ihannointia. Siinä myös haastateltiin muutamia ihmisiä, jotka tietoisesti haluavat elää kauneusihanteiden vastaisesti: pariskunta, joka harrasti kehonmuokkausta, lävistyksiä ja tauointeja sekä nainen, jolla kasvoi runsas parta ja joka antoi sen kasvaa. Ihailin heitä ja toivon, että voisin olla joskus itsevarmempi. En kyllä vuosiin ole kulkenut samoja reittejä trendien tai kauneusihanteiden kanssa, koen sen jotenkin turhauttavaksi. Lävistyksiä on jonkun verran, tatuointeja ei vielä. Olen noin 20-vuotiaasta asti pukeutunut omalla tyylillläni enkä jaksa kiinnittää turhan paljon huomiota valtavirran muotiin. Nykyään en tosin pukeudu kovin erikoisesti (lähinnä siitä syystä, että vaatteiden löytäminen on todella hankalaa).

Olen aina ihaillut goottityyliä. Muutama korsetti löytyy vaatekaapista ja yhdet ihanat paksupohjaiset yli 10cm korolla varustetut saappaatkin on tullut hankittua. En vain käytä niitä enää kovin paljon. Mutta muuten en ole kokenut olevani "oikeanlainen" kyseisen tyylilajin edustajaksi. En jaksaisi laittautua tarpeeksi paljon päivittäin ja minulla ei ole kovin suuria summia rahaa laittaa esimerkiksi vaatteisiin ja hiuksiin. Mutta pidän goottityyliin pukeutuvia naisia erittäin kauniina ja seksikkäinä. Myös tältä sivulta löytyy uskomattoman upeita latexvaatteita, joita aina silloin tällöin käyn ihailemassa.

Tuossa dokumentissa mainittiin myös eräs nainen, jolla oli diagnosoitu dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö. Hän oli hyvin kaunis, mutta oli vuosia pitänyt itseään kammottavan näköisenä. Naisen lähipiiri piti häntä vain turhamaisena, mutta hänellä oli diagnosoitu mielenterveyden häiriö. En usko, että itselläni on kyseinen häiriö, mutta jotain vikaa ruumiinkuvassani on. En vietä tunteja peilin edessä, mutta joka kerta kun sinne katson, näen oikeastaan vain vikoja. On päiviä, kun saatan olla kohtalaisen tyytyväinen näkemääni, mutta nuo päivät ovat kyllä aika pitkälti jääneet taka-alalle. Lihomisen myötä, tai oikeastaan jo ennen sitäkin ongelmaksi on noussut se, etten yhtään hahmota minkä kokoinen olen. Kun olen ollut laihimmillani, olen kokenut silti olevani jättimäisen kokoinen. Nyt kun katson esimerkiksi housuja, joita silloin käytin, en voi käsittää kuinka pikkuinen olen ollut. Oikeastaan en voi käsittää miten olen voinut mahtua housuihin, joita käytin vain vuosi sitten. Joku aika sitten heitin monta roskasäkillistä vaatteita kierrätykseen, koska päätin vihdoinkin luopua siitä ajatuksesta, että joskus laihtuisin niihin takaisin.

Olen myös miettinyt kuinka paljon poikaystäväni (kutsutaan tässä blogissa nimellä C) mieltymykset vaikuttavat painooni. Joskushan naisilla tuntuu olevan paineita laihduttaa, jotta ei kuule siltä toiselta puoliskolta kuittailua painosta. Noh, näin ei ole meillä. Tiesin jo ennen kuin aloimme seurustella, että C tykkää erittäin uhkeista naisista ja vain ja ainoastaan luomuna (hän on siis tissimies henkeen ja vereen). Häntä eivät miellytä silikonilla täyteen pumpatut naiset, vaan hän rakastaa luonnollista uhkeutta, pyöreyttä (ehkä jopa läskiä?), jne. Hän selittää asian sillä, että pyöreämmillä tai lihavemmilla naisilla on usein myös suuremmat rinnat. Hän myöskin pitää luonnollista ja pyöreää naisellisuutta erittäin kauniina. Nykyistä 0-koon ihannointia hän ei voi käsittää. Tässä kohden täytyy selventää, että hän ei ole koskaan toivonut minun olevan isokokoisempi, vaan kelpaan hänelle juuri tällaisena. Hänen toiveensa on, että minulla olisi hyvä olo itseni kanssa ja jos se tarkoittaa laihduttamista then so be it. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, että jos tästä nyt vaikka laihtuisin 20kg, muuttuisiko C:n käsitys minusta? (Okei, tuo kuullostaa jo siltä, kuin minulla ei olisi ripaustakaan itsekunnioitusta...) On kyse siis siitä, mitä minun päässäni liikkuu. Haluanko pysyä ylipainoisena vain sen takia, että olisin C:n mielestä varmasti haluttava ja kaunis? Olemme keskustelleet paljon asiasta, ja C sanoo, ettei voisi ikinä toivoa minun olevan jotain sellaista mitä en halua olla. Eli kyse on todellakin minun kieroutuneesta ajatusmaailmastani. No joo, olikohan tässä kirjoittamassani nyt mitään järkeä? Olisi kiinnostavaa tietää, onko muilla naisilla vastaavia kokemuksia...

Liikunta. Sitä pitäisi lisätä. Mutta aina keksi niin monta syytä jäädä kotiin tekemään jotain mukavampaa.Ja minä todellakin vieläpä pidän liikunnasta. Olen vain laiskistunut.

Herää myös kysymys, olenko vain ihminen, jolla on liikaa aikaa ajatella?

Alkukankeutta

2010-02-03T20:56:00.000+02:00

No niin. Saapa nähdä miten tämä tulee onnistumaan. Mutta yrittänyttä ei laiteta (mitä ikinä se tarkalleen ottaen tarkoittaakaan...)

Olen pian 27-vuotias nainen, viimeistä vuotta ammattikorkeakoulussa opiskeleva ja läski. Syy, miksi aloitan tämän blogin on se, että tarvitsen paikan jonne purkaa anonyymisti ajatuksiani ja kieroutunutta kehonkuvaani. Paikan, jossa ei tarvitse kuunnella läheisten sääliviä tai ihmetteleviä kommentteja, jossa saan rauhassa raivota yleiselle kauneusihanteelle, jossa voin miettiä ajatusmallejani elämänvalintojeni takana ja noin yleisesti muutenkin kirjoittaa naisena olemisesta ja marmattaa "aikuiseksi naiseksi" kasvamisesta (koska jälkimmäistä en ainakaan vielä ole).Sisällön laadusta en mene takuuseen.

Kaikki on lähtenyt siitä, että jo lapsuudessa aloin kasvaa hiljalleen kieroon. Yksi hyvin nuorena koettu traumaattinen elämänkokemus ja sen seuraamukset ovat varmistaneet, että käsitys itsestäni ei luultavasti ole sieltä terveimmästä päästä. Toisaalta olen onnistunut ylittämään monia vastoinkäymisiä ja elänyt jokseenkin "normaalia" elämää (voin jo tässä vaiheessa sanoa inhoavani "normaali"-käsitettä, eli jos on kyseisen termin vannoutunut käyttäjä, ei luultavasti tule pitämään kirjoituksistani). Tässä blogissa aion käsitellä erityisesti painoani: sitä mitä se on nyt ja sitä miten tähän pisteeseen on tultu. Ja luultavasti myös sitä, mitä se tulee olemaan tulevaisuudessa. En halua välttämättä kertoa kovinkaan paljon historiastani, mutta saatan valottaa niitä asioita, jotka vaikuttavat minuun edelleen. Ehdottomasti käsittelen niitä asioita, jotka pyörivät mielessäni tällä hetkellä ja jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämääni ja kehonkuvaani. Olivatpa ne asiat mitä hyvänsä.

Tässä vaiheessa on kai ladeltava pöytään inhottavia faktoja. Koen olevani lihava.Tai vähintäänkin ainakin reilusti rehevä. Painan reilusti yli 80kg, ehkä jopa lähemmäs 90kg. En valehtelematta uskalla käydä enää vaa´alla . Kehoni on hyvin epäsopusuhtainen. Minussa on osia, jotka eivät mielestäni kuulu yhteen: jotkut kroppani osista ovat kohtalaisen hoikkia, jotkut taas selkeästi rasvakudoksen peitossa. Painoni on aina heitelly. Pituuteni on 170cm ja vähän päälle. Luustoni on isokokoinen ja tällä tarkoitan sitä, että minulla on leveät hartiat, pitkät jalat, kädet ja selkä ja myös käteni ja jalkani ovat aika isokokoiset. Vaatekaupassa normaalikokojen vaatteet ovat liian pieniä, mutta "isojen tyttöjen" mallistojen vaatteet taas liian isoja. Ainakin tässä tapauksessa olen väliinputoaja. Nuorena olin hyvin hoikka ja urheilullinen, mitä en enää ole. Toisaalta olen ollut aina hyvin lihaksikas ja osittain olen sitä kai vieläkin. Pidän kyllä liikunnasta, mutta harrastan sitä syntisen vähän. Täysi-ikäiseksi tulemisen jälkeen olen ollut hoikimmillani 21-22 vuotiaana ja painoin silloin 60 kiloa.Se on minun keholleni pieni paino, sillä jos painaisin vähemmän, alkaisin olla jo epäterveellisen laiha. Koin tuohon aikaan todella raastavan eron ja laihduin, koska en syönyt kovinkaan paljon ja liikuin ahdistukseeni. Sen jälkeen uusia suhteita on tullut ja kilot ovat alkaneet lisääntyä. Tuntuu siltä, että mitä onnellisemmaksi tulen, sitä enemmän lihon, mikä ei mielestäni kuulosta kovin loogiselta.

Tällä hetkellä olen ollut vähän vajaa kaksi vuotta parisuhteessa rakkaan poikaystäväni kanssa, jonka kanssa asumme yhdessä. Viimeisen reilun vuoden aikana olen lihonut varmaankin 15 kiloa. Alkaessamme seurustella painoin n. 70kg, ja näin jälkeen päin mietittynä taisin silloin olla juuri sellainen kuin haluaisinkin olla, vaikka silloin pidinkin itseäni lihavana. Nyt antaisin mitä vain, jos voisin sormia napsauttamalla vähentää nuo karttuneet kilot. Painoni ei tosin vaikuta esimerkiksi parisuhteeseeni, ainakaan negatiivisella tavalla. Päin vastoin, poikaystäväni on aina pitänyt pyöreämmistä kuin hoikista naisista. Eli en elä siinä pelossa, että hän jättäisi minut ulkomuotoni takia. Aiemmissa parisuhteissani näin olisi ehkä saattanut käydäkin...

En kuitenkaan ole aloittanut tätä blogia valittaakseni omaa läskiyttäni, sillä tiedostan hyvin, että olen ihan itse omilla valinnoillani saanut tämän sotkun aikaiseksi. Toki selityksiä löytyy, mutta se kuinka uskottavia ne ovat... Joka tapauksessa totuus on, että pidän itseäni todella rumana ja itsetuntoni on saavuttanut pohjalukemat. En pysty lopettamaan painoni ja laihduttamisen ajattelua, mutta samalla näiden asioiden ajattelu ajaa minut vain pahempaan syömisen ja itsesyyttelyn kierteeseen. Tästä ahdingosta yritän ammentaa sisältöä tähän blogiin.

Tavoitteena minulla on päästä siihen pisteeseen, että saisin oman käsitykseni kehostani muokkattua hieman terveemmäksi ja että saisin muutenkin muutettua ajatusmallejani. Toivoisin myös tulevaisuudessa saavani pudotettua painoa, mutta en halua langeta painon kanssa jojoiluun (siihen olen elämässä sortunut jo ihan tarpeeksi).

Tämä ehkä saa riittää tältä erää esittelyksi, jatkoa seuraa... Lue jos kiinnostaa! :)

Läski(kö?)

Pitää olla pikkasen pläski

Alkukankeutta