Pitää olla pikkasen pläski

Eilen katsoin Yle Areenasta ohjelman Tiededokumentti: Olenko normaali? (nimi nosti kyllä karvoja pystyyn). Siinä käsiteltiin tämän hetkisiä kauneusihanteita ja erityisesti laihuuden ihannointia. Siinä myös haastateltiin muutamia ihmisiä, jotka tietoisesti haluavat elää kauneusihanteiden vastaisesti: pariskunta, joka harrasti kehonmuokkausta, lävistyksiä ja tauointeja sekä nainen, jolla kasvoi runsas parta ja joka antoi sen kasvaa. Ihailin heitä ja toivon, että voisin olla joskus itsevarmempi. En kyllä vuosiin ole kulkenut samoja reittejä trendien tai kauneusihanteiden kanssa, koen sen jotenkin turhauttavaksi. Lävistyksiä on jonkun verran, tatuointeja ei vielä. Olen noin 20-vuotiaasta asti pukeutunut omalla tyylillläni enkä jaksa kiinnittää turhan paljon huomiota valtavirran muotiin. Nykyään en tosin pukeudu kovin erikoisesti (lähinnä siitä syystä, että vaatteiden löytäminen on todella hankalaa).

Olen aina ihaillut goottityyliä. Muutama korsetti löytyy vaatekaapista ja yhdet ihanat paksupohjaiset yli 10cm korolla varustetut saappaatkin on tullut hankittua. En vain käytä niitä enää kovin paljon. Mutta muuten en ole kokenut olevani "oikeanlainen" kyseisen tyylilajin edustajaksi. En jaksaisi laittautua tarpeeksi paljon päivittäin ja minulla ei ole kovin suuria summia rahaa laittaa esimerkiksi vaatteisiin ja hiuksiin. Mutta pidän goottityyliin pukeutuvia naisia erittäin kauniina ja seksikkäinä. Myös tältä sivulta löytyy uskomattoman upeita latexvaatteita, joita aina silloin tällöin käyn ihailemassa.

Tuossa dokumentissa mainittiin myös eräs nainen, jolla oli diagnosoitu dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö. Hän oli hyvin kaunis, mutta oli vuosia pitänyt itseään kammottavan näköisenä. Naisen lähipiiri piti häntä vain turhamaisena, mutta hänellä oli diagnosoitu mielenterveyden häiriö. En usko, että itselläni on kyseinen häiriö, mutta jotain vikaa ruumiinkuvassani on. En vietä tunteja peilin edessä, mutta joka kerta kun sinne katson, näen oikeastaan vain vikoja. On päiviä, kun saatan olla kohtalaisen tyytyväinen näkemääni, mutta nuo päivät ovat kyllä aika pitkälti jääneet taka-alalle. Lihomisen myötä, tai oikeastaan jo ennen sitäkin ongelmaksi on noussut se, etten yhtään hahmota minkä kokoinen olen. Kun olen ollut laihimmillani, olen kokenut silti olevani jättimäisen kokoinen. Nyt kun katson esimerkiksi housuja, joita silloin käytin, en voi käsittää kuinka pikkuinen olen ollut. Oikeastaan en voi käsittää miten olen voinut mahtua housuihin, joita käytin vain vuosi sitten. Joku aika sitten heitin monta roskasäkillistä vaatteita kierrätykseen, koska päätin vihdoinkin luopua siitä ajatuksesta, että joskus laihtuisin niihin takaisin.

Olen myös miettinyt kuinka paljon poikaystäväni (kutsutaan tässä blogissa nimellä C) mieltymykset vaikuttavat painooni. Joskushan naisilla tuntuu olevan paineita laihduttaa, jotta ei kuule siltä toiselta puoliskolta kuittailua painosta. Noh, näin ei ole meillä. Tiesin jo ennen kuin aloimme seurustella, että C tykkää erittäin uhkeista naisista ja vain ja ainoastaan luomuna (hän on siis tissimies henkeen ja vereen). Häntä eivät miellytä silikonilla täyteen pumpatut naiset, vaan hän rakastaa luonnollista uhkeutta, pyöreyttä (ehkä jopa läskiä?), jne. Hän selittää asian sillä, että pyöreämmillä tai lihavemmilla naisilla on usein myös suuremmat rinnat. Hän myöskin pitää luonnollista ja pyöreää naisellisuutta erittäin kauniina. Nykyistä 0-koon ihannointia hän ei voi käsittää. Tässä kohden täytyy selventää, että hän ei ole koskaan toivonut minun olevan isokokoisempi, vaan kelpaan hänelle juuri tällaisena. Hänen toiveensa on, että minulla olisi hyvä olo itseni kanssa ja jos se tarkoittaa laihduttamista then so be it. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, että jos tästä nyt vaikka laihtuisin 20kg, muuttuisiko C:n käsitys minusta? (Okei, tuo kuullostaa jo siltä, kuin minulla ei olisi ripaustakaan itsekunnioitusta...) On kyse siis siitä, mitä minun päässäni liikkuu. Haluanko pysyä ylipainoisena vain sen takia, että olisin C:n mielestä varmasti haluttava ja kaunis? Olemme keskustelleet paljon asiasta, ja C sanoo, ettei voisi ikinä toivoa minun olevan jotain sellaista mitä en halua olla. Eli kyse on todellakin minun kieroutuneesta ajatusmaailmastani. No joo, olikohan tässä kirjoittamassani nyt mitään järkeä? Olisi kiinnostavaa tietää, onko muilla naisilla vastaavia kokemuksia...

Liikunta. Sitä pitäisi lisätä. Mutta aina keksi niin monta syytä jäädä kotiin tekemään jotain mukavampaa.Ja minä todellakin vieläpä pidän liikunnasta. Olen vain laiskistunut.

Herää myös kysymys, olenko vain ihminen, jolla on liikaa aikaa ajatella?